Jaanan Viestintäpalvelu

Anja Friari:

Minut on luotu liikkumaan

Ikiliikkuja Anja Friari on notkea ja ryhdikäs tehopakkaus, joka liikuttaa ahkerasti myös muita. Häntä kutsutaankin Mikkelin Aira Samuliniksi.

”Olen aina tiennyt, että minussa on liikkujan vikaa. Ohjaaja minusta tuli, kun Mikkelin Naisvoimistelijat pyysivät jumpan vetäjää 1970-luvun lopulla. Aluksi vedin tunnin jumpan joka toinen viikko. Pikkuhiljaa tunteja kertyi lisää.

Ohjaajana jumppaan koko ajan mukana. Näin saan tyydytetyksi oman haluni liikkua. Luonteeltani olen sellainen, että innostun kaikesta uudesta, varsinkin jos se liittyy liikuntaan. Moni asia onkin alkanut melkoisella ryminällä. Niin on käynyt esimerkiksi senioritanssin, rivitanssin ja asahi-terveysliikunnan kohdalla.

Lasteni ollessa pieniä pidin huolen siitä, että pääsin kerran viikossa itse jumppaan. Se oli henkireikäni. Toki nostelin ja kieputtelin lapsiani ja venyttelin lattialla heidän kanssaan. Tein siis kotona jonkinlaista mammajumppaa, vaikka ei siitä sillä nimellä vielä 60-luvulla puhuttu. Kätilö tosin ihmetteli, miten palasin niin nopeasti mittoihini synnytysten jälkeen.

Liikkuminen tuli luonnostaan tärkeäksi osaksi elämääni. Isäni oli hyvä voimistelija ja äiti uimari. Asuimme Imatralla virtaavan Vuoksen rannalla, joten uimaan opin varsin varhaisessa vaiheessa. Lukioaikana toimin kesät uimaopettajana. Opiskellessani Turun yliopistossa kieliä uin kilpaa saaden akateemisia mestaruuksia. Vesi onkin yksi elementeistäni. Nykyään nautin kaupungin viihdeuimalan annista vähintään kaksi kertaa viikossa. Teen samalla oman puolen tunnin vesijumpan ja venyttelyt.

Kun olin sotalapsena Tanskassa, tutustuin sulkapalloon. Suomessa siitä ei taidettu tietää vielä mitään siinä vaiheessa. Itselleni jäi lajista sellainen läpsyttelyn maku. Sen olen tullut sanoneeksi myös vanhemmalle pojalleni Petrille, joka menestyi sulkapallossa aikanaan hyvin. Toki olen sitä jälkeen päin pyytänyt anteeksi, ja myös saanut. Nykyään sulkapallo on osa elämääni Petrin poikien kautta, kumpikin kuuluu valmennusrenkaaseen Belgiassa.

Palloilulajeja en ole koskaan kokenut omakseni. Koulussa pelasin pesä- ja koripalloa sen mikä oli pakko. Siihen aikaan liikunnasta annettiin kaksi numeroa. Voimistelu oli yleensä kahdeksan ja urheilu seitsemän. Haaveilin jopa voimistelunopettajan työstä. Silloinen liikunnanopettajani tosin lannisti minut kommenteillaan: ”Et sinä osaa heittää palloa, ei sinusta voi tulla liikunnanopettajaa.” Tämän takia en uskaltanut mennä pääsykokeisiin, vaan päädyin toiselle alalle. Toteutin siis unelmani hieman koukaten.

Olen ehdottomasti sisäliikunnan kannattaja. Musiikki ja rytmi kuuluvat olennaisesti liikuntahetkiini. Tiedän, että rytmissä myös pysytään tunneillani. Täysin rytmitajutonta ihmistä en vielä tavannut.

Opiskeluaikoina kuuluin osakunnan tanhukerhoon, joka voitti jopa Varsinais-Suomen mestaruuksia. Kävin ahkerasti lauantaitansseissa ja tungin väkisin eturiviin tyrkylle. Kyllähän se kivaa oli, kun pojat huomasivat. Nykyään paritanssitilaisuudet ovat vihon viimeisiä. Pakenen mieluummin paikalta kuin odotan, että joku hakee tanssimaan. Kaipa se on jonkinlainen rivitanssijan kirous. Rivitanssissahan mennään yhdessä, mutta silti yksin. Tähän tanssimuotoon hurahdin heti, kun se Suomeen ja Mikkeliin rantautui reilut kymmenkunta vuotta sitten.

Istuma- ja senioritanssiin tutustuin jollakin jumppaohjaajakurssilla 1980-luvun puolella, kiitos Tuulikki Lindströmin. Laji kolahti minuun heti. Hakeuduin siltä istumalta ensin ohjaajien peruskurssille ja siitä jatkokursseille. Senioritanssin lähettinä olen toiminut noista ajoista alkaen. Se ei ole todellakaan mitään mummojen ja pappojen humpalla käyntiä, vaan ikioma kansainvälinen tanssimuoto, jossa tehdään tiettyjä kuvioita. Kaksi koreografiaani lähtee edustamaan Suomea Pohjoismaiseen senioritanssiohjaajien tapaamiseen Norjaan ensi vuonna.

Olen käynyt säännöllisesti Suomen Voimisteluliiton ohjaajakursseilla. Olen ikään kuin tietoisesti valmistautunut eläkeajan aktiivisuuteen, sillä tiesin aina, ettei minusta ole kiikkutuolimummoksi. Sen myönnän, että vanhemmiten tasapaino alkaa olla sellainen, etten enää lähtisi kokeilemaan rullaluistelua tai koskimelontaa.

Aikanaan olin melkoinen melonnan papitar. Se sai alkunsa siitä, että retkahdin melontamieheen, jonka kanssa teimme yhdessä retkiä ja vedimme kursseja. Nykyään olen lämmitellyt lajia uudelleen lastenlasteni kanssa.

Laskuvarjohypystä haaveilin monta vuotta, mutta sen haaveen olen jättänyt. Ikä ei ole tehnyt rajoitteita, vaan enemmänkin ympäristö. Ihmiset kyselevät jatkuvasti milloin jäät eläkkeelle? Jatkan niin kauan kuin luonto ja suonikohjut suovat. Miksi ylipäätään ihmetellään naista, joka on aktiivinen liikkuja vielä näillä ikävuosilla? Siitä en pahastu, että minua on monesti verrattu Aira Samuliniin.

Parempi kulua kuin ruostua, on mottoni. Saan kyllä olla tyytyväinen, ettei minulla ole ollut kremppoja. ”Kipsissä” en ole ollut kuin työelämässä teatterin lavalla. Varsinaisen työurani tein ensin kieltenopettajana Mikkelin Yhteiskoulussa ja sitten iltanäyttelijänä ja -tanssijana Mikkelin Teatterissa, josta jäin vanhuseläkkeelle vuonna 1999 teatterisihteerin toimesta.

Liikunnan hyödyllisyydestä kertoo osuvasti mielestäni se, että viisi vuotta sitten vasen olkapääni reistaili, mutta sain sen kuntoon asahilla. Monesti olen sanonut ryhmäläisilleni, että olen itse paras mannekiini lajille. Notkea olen ollut aina. Voi melkein sanoa, että selkärangaton pienestä pitäen. Kesällä kun säännölliset jumpat eivät pyöri, huomaan olevani aamuisin kankeampi. Kaipa sitä ohjaajakin laiskistuu kesällä.

Hyötyliikunnalle sanon plääh. Tämä johtuu siitä, että saan tunteja vetäessäni kiitettävästi liikuntaa. Marjat ja sienet ostan torilta. Kalat marketin matalikolta. Mieluummin käytän ylijäävän ajan lukemiseen.

Sauvakävely ei ole myöskään minun juttuni. Eikä juoksu. Juoksemisesta pitää huolen maratoonari-poikani Lauri. Se meillä on yhteistä, että kumpikin on kestävyysliikkuja ja meillä on kova kilpailuvietti.

Myös talviurheilut ovat jäänet vähemmälle. Hiihto jäi kokonaan kymmenen vuotta sitten. En kerta kaikkiaan tykkää siitä, kun paleltaa ja silmälasit huurtuu.

Toisaalta, syksyllä 1999 aloitin avantouinnin. Tätä nykyä käyn avannossa keväällä ja syksyllä, mutta kovimpien pakkasten aikaan en viitsi mennä uimakopille. Osasyy on se, ettei minulla ole kaveria, jonka kanssa siellä voisi käydä myöhään illalla. Rakastan nimittäin pitkiä, hitaita aamuja. Löhöän vuoteessa radion ja aamulehden parissa, sitten nautin aamukahvia ja terveysjogurttia katsellen tv:n aamuohjelmia katsellen ja polttelen kynttilöitä.”