Elämän puolustaja

Näyttelijä Kira Boesen-Muhonen on aina halunnut olla pienemmän ja heikomman puolella. Hänen mielestään elämää on puolustettava, ja arvoista on pidettävä kiinni. Välillä se tosin saattaa vaatia paljon. Jopa oman terveyden.

Savonlinnalainen Kira Boesen-Muhonen haluaa pitää kiinni arvoista, jotka herkästi hukkuvat nykypäivän hektisessä elämäntavassa. Hän peräänkuuluttaa suvaitsevaisuuden, oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, yksilön vapauden, inhimillisyyden, ihmisyyden ja turvallisuuden perään.

– Olen aina pyrkinyt puolustamaan heikompiani, enkä oikein tiedä mistä se johtuu.

Kira kokee saaneensa vahvan naisen mallin, yllätys yllätys: omalta äidiltään. Tämä piti yksinhuoltajana oman työuransa rinnalla huolen siitä, että hänen tyttärillään oli hyvä koti ja siistit vaatteet.

– Äidillä oli taustatukenaan oma vahva äitinsä, hyvä koulutus ja arvostettu ammatti. 70-luvulla yksinhuoltajaäidin piti silti näyttää pärjäävänsä kaikessa yksin. Apua ei ollut tapana pyytää. Vähän samanlainen asenne on ollut minullakin, vaikkei uskallusta ole koskaan puuttunut. Nyt on selkeästi tullut kuitenkin se hetki, että on pakko pysähtyä miettimään sitä, mikä tekee minut onnelliseksi.

Savonlinnaan Kira muutti kahden lapsensa kanssa vuonna 1997, kun hän sai vakituisen kiinnityksen Savonlinnan kaupunginteatteriin. Takana oli avioero, ja Kira halusi rakentaa jotain pysyvää. Sille tielleen hän jäi huomaten pian olevansa uusperheen äiti. Perheeseen kuului viisi lasta ja ”bonuksena” pariskunnalle syntynyt yhteinen lapsi. Huisketta piisasi koko ajan.

– Muutin lapsena jatkuvasti. Olimme kolunneet yli 20 paikkakuntaa ennen kuin täytin 16, ja se jätti ulkopuolisuuden tunteen. Omien lasten kohdalle en halunnut samaa. Tosin sitäkin tuli hieman kokeiltua opiskeluaikoina, kun lapset, koira ja silloinen aviomies reissasivat ja asuivat kanssani Yhdysvalloissa.

Lapsuuden haave toteutui

Näyttelijä on aina osa työtään. Hän ainakin pyrkii tekemään työtään sielu, sydän ja mieli avoinna.

– On hullua, että olen tehnyt elämässäni kaiken muunkin täysillä. Jos on koko ajan auki, haavoittuu helpommin, ja asioista tulee henkikökohtaisempia. Vaikka työ onkin antoisaa, tulee siitä myös kovin raskasta ja se täyttää kaiken.

Innostus taiteen tekemiseen alkoi jo pikkutyttönä balettikoulussa. Tanssi oli Kiralle tärkein taidemuoto ja haave aina aikuisikään asti. Lisäksi hän on halunnut edistää lasten ja nuorten hyvinvointia.

– Vedin jo 13-vuotiaana teatterikerhoa Äänekoskella nuoremmilleni. Ensimmäinen produktiomme oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä.

Savonlinnassa Kira päätyi sattumusten kautta toteuttamaan yhden lapsuuden haaveistaan. Hän perusti lasten ja nuorten Taidekoulu Hyrrän, jossa touhutaan erilaisten tanssilajien ja teatterin parissa. Nuorimmat harrastajat ovat 14-vuotiaita.

Taidekasvatus on Kiran mielestä mahdollisuuden antamista lapselle ja nuorelle.

– Uskon, että kaikenlainen taiteen tekeminen nuorten kanssa on äärimmäisen tärkeää ja arvokasta. Sitä kautta pystytään ehkä paikkaamaan joitakin lapsuuden aukkoja ja tukemaan lasta hänen kasvun taipaleella.

Kira on harmissaan, että nykypäivän Suomessa lasten harrastaminen on pikkuhiljaa muuttunut niin kalliiksi, että osa lapsista ja nuorista ei voi taloudellisista syistä osallistua haluamiinsa toimintoihin.

– Tämmöinen lasten ja nuorten luokkajako on yksi pahimpia tuloerojen kasvun aiheuttamia ongelmia.

Kahtiajako menestyjiin ja ei-menestyjiin tapahtuu Kiran mielestä turhan varhain, eikä kumpikaan osa ole helppo.

– Nykyajan lapset ovat sosiaalisesti lahjakkaita ja heillä on mahdollisuudet vaikka mihin. Pahimmassa tapauksessa kuitenkin ne, jotka eivät löydä heti elämänsä suuntaa, kulkevat leima otsassa kohti aikuisuutta ja syrjäytymisen vaara on suuri.

Lapsen itsemurha

Tänä vuonna Taidekoulu Hyrrä liitettiin Savonlinnan musiikkiopistoon, ja yksiköstä tuli Etelä-Savon suurin taiteen perusopetusta antava taho. Valtionosuuksien piiriin pääsy helpotti myös taloudellista taakkaa.

– Kävimme kuusi vuotta jatkuvaa taistelua koulun olemassaolosta, sen tiloista ja taloudesta.

– Paras kiitos on, kun näkee oppilaiden syttyvän ja valaistuvan luovuuden ja luomisen voimasta. Kun näen pitkäjänteisen opiskelun tuottamaa, jo vahvaa taiteellista ilmaisua, ajattelen: ”Hän on pelastettu.”

Kira oli suunnitellut jättävänsä taidekoulun johtajan tehtävät tänä vuonna, muttei uskonut tekevänsä sitä sairauden kautta. Torni kaatui viime maaliskuussa. Pitkään jatkuneet unettomat yöt ja itkukohtaukset vaativat ammattilaisen apua.

– Voimavarani olivat olleet rajoilla jo pitkään, mutten koskaan kuvitellut, että minulle käy näin. Onneksi pääsin heti akuuttityöryhmän hoidettavaksi.

Diagnoosina oli vakava masennus.

– En missään vaiheessa kokenut olevani masentunut, mutta muutaman kuukauden sairausloman jälkeen aloin tunnistaa oireet itsessäni. Vuosien ylityöllistyminen ei ollut ainoa syy sairastumiseeni: kuormaa lisäsi uusperheemme 16-vuotiaan lapsen itsemurha viime vuonna.

Jokainen päivä ja juhlapyhä on elettävä läpi. Surutyö on vasta alkumetreillä itse kullakin, eikä Kira pysty siitä vielä puhumaan.

– Meille vain on sattunut jotain sellaista, jota ei koskaan kuvittele omalle kohdalle tulevaksi.

– Kun katson elämää taaksepäin, niin kaikkein tärkeimmät hetket ovat niitä, jolloin olemme kaikki olleet yhdessä; Matti, minä ja kaikki kuusi lasta. Onneksi olemme jaksaneet reissata ja retkeillä porukalla, vaikka elämä tuntuukin aina välillä kiireiseltä, ja varhaisteinit pitää vuorollaan puoliksi pakottaa mukaan. Näitä yhdessä vietettyjä hetkiä nuoret ovat muistelleet tragedian jälkeen lämmöllä ja arvostaen.

Entä kun katsot elämää eteenpäin?

– Mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että lapset löytäisivät paikkansa elämässä ja saisivat kokea rakkautta.

Onnellisuuspipoilla rahaa nuorten mielenterveyteen

Omaa avuttomuuden tunnettaan Kira hoiti tekemällä ja toimimalla. Siinä syntyi idea Onnellisuuspipojen kutomisesta.

– Kuinka helppoa elämä olisikaan jos voisi vetää pipon päähän ja murheet olisi poissa. Uskon, että hyväntekeväisyyttä varten neulotut ja ostetut pipot tuovat kuitenkin hyvää mieltä käyttäjilleen.

Yhtään pipoa Kira ei itse ole neulonut, vaan niitä ovat valmistaneet talkoilla yksittäiset ihmiset ja järjestöt eri puolilla Suomea. Jokainen pipo on uniikkikappale, sillä kaikki mallit, värit, tekniikat ja ideat ovat sallittuja.

Pipot on numeroitu, ja niiden tekijän nimi on kirjattu Café Alegriassa olevaan tekijäkirjaan. Kahvila on Kiran ja kahden muun näytteliäjn perustama kohtaamispaikka, joka toteuttaa heidän haavettaan tehdä maailmasta vähän iloisempi, ekologisempi ja reilumpi paikka.

– Yhdenlainen lapsi siis tämäkin. Kahvila toimii myös esimerkkinä siitä, mitä kaikkea kierrättämällä voi saada aikaan. Täällä muun muassa parittomat kupit ja lautaset ovat jatkuvassa käytössä. Suosimme raaka-aineina luomua, lähiruokaa, kausituotteita sekä reilua kauppaa eli pyrimme näin tuomaan terveellisten välipalojen ideologiaa nuorten tietoisuuteen.

Onnellisuuspipoja on syntynyt yli 400 ja tekijöitä on pitkälti toistasataa. Pipojen tuotto lahjoitettiin lyhentämättömänä Itä-Savon sairaanhoitopiirin psykiatrian puolen nuorten asiakkaiden virkistysprojekteihin, jotka he itse suunnittelevat ja toteuttavat pidemmällä aikavälillä. Jutun kirjoittamishetkellä potissa oli yli 4000 euroa. Kaikki pipot yritettiin saada myydyksi syyskuun loppuun mennessä, jolloin projekti loppuu.

– Pipoilla oli vähimmäishinta, yleensä 10 tai 15 euroa, mutta toki niistä sai maksaa enemmänkin.

Tällä hetkellä Kiran elämän ilo löytyy hetken löytämisestä: että pystyy iloitsemaan aidosti arjen pikkuasioista, näkemään vihreät lehdet ja perhosen lennon.

– Sairausloman aluksi selasin kalenteriania ja ihmettelin, miten olen pystynyt tekemään kaiken sen mitä siellä luki. Ensitöikseni jouduin opettelemaan olemisen taidon, jota en kyllä osaa vieläkään.

Nyt meneillään olevaan tyhjäämisvaiheeseen kuuluu se, että antaa itselleen tilaisuuden tutkia omaa sieluaan ja sydäntään. Tehtävä ei ole helppo, ja välillä Kira tunnustaa turhautuvansa, kun asioiden käsittely on niin hidasta. Toisaalta:

– Elämä saattaa mennä asioita toimittaessa, jos ei välillä pysähdy miettimään.

Omaa taiteilijuuttaan Kira kaipaa ja palaa todennäköisesti näyttämölle jossain vaiheessa. Myös kirjoittaminen kiinnostaa, ja se on selvää, että työ lasten ja nuorten parissa tulee jatkumaan tavalla tai toisella. Mutta ihan vielä ei ole työn aika.

© Jaana Matikainen (Juttu on julkaistu Lapsen maailmassa nro 10/2011)