”Osat ovat vaihtuneet”

Elina Manninen oli alle kolmikymppinen, kun hän joutui toimittamaan äitinsä pakkohoitoon. Pian Elinasta, nuoresta perheenäidistä, tuli myös mummin omaishoitaja.

Elina Manninen, 33, asuu perheensä kanssa Otavassa Mikkelin kupeessa. Perheeseen kuuluu avomies Heikki Tähtinen, pojat Niilo, 7, ja Touko, 5, sekä Elinan mummi Irja Manninen, 84. Irja-mummilla on Alzheimerin tauti.

Koti, 1900-luvun alkupuolella rakennettu asuin- ja kauppakiinteistö, on nähnyt monenlaista elämää. Viimeisimmän remontin yhteydessä menneisyyden jälkiä kaivettiin esiin. Keittiön lattiasta erottuvat niin kaupan tiskin paikka kuin kauppiaana toimineen mummin sekä asiakkaiden askelten painalluksista syntyneet kulku-urat.

– Mummi on asunut tässä vuodesta 1956, Elina kertoo.

Elina ja Heikki muuttivat taloon syksyllä 2008 ja ryhtyivät remontoimaan sitä perheelleen sopivaksi. Samalla Heikki jäi vakituisesta työstään pois ja keskittyi remonttiin. Seuraavana keväänä Elinasta tuli virallisesti Irja-mummin omaishoitaja.

Kun Elina 16-vuotiaana tapasi kaveriporukassa tulevan avopuolisonsa Heikin, yhteinen taival alkoi niin kuin pitikin. Muutaman vuoden päästä mentiin kihlohin. Pian tuli aika tehdä iso päätös: vuonna 2000 ostettiin Elinan isän rakentama talo Otavasta.

Varjoja onnen yllä

Kahdella opiskelijalla oli asuntolainaa runsaasti. Heikillä oli kuitenkin työpaikka tiedossa valmistumisen jälkeen. Pian syntyivät pojat.

Sitten tyssäsi. Heikki uupui työtaakkansa alla. Elina oli juuri perustanut oman yrityksensä, ja nuorimmainen olo vielä vauva. Samoihin aikoihin Elinan äiti sairastui. Elettiin vuotta 2006.

– Äiti oli muuttanut yhteen avopuolisonsa kanssa ja vaikutti umpirakastuneelta. Me tyttäret ihmettelimme kuitenkin äidin loputonta siivousintoa.

– Äiti vain siivosi ja siivosi käyttäen yhä kovempia myrkkyjä. Lika ja haju eivät kuulemma meinanneet lähteä.

Sisarukset miettivät, mitä tehdä.

– Oli rankkaa etsiä keinoja, joilla puuttua aikuisen ihmisen tilanteeseen.

Lopulta siskokset erottivat pariskunnan toisistaan. Äiti muutti joksikin aikaa asumaan Elinan siskon luokse. Pian huomattiin, ettei siitä tullut mitään. Äidille haettiin apua psykiatrilta, ja ongelmaan etsittiin syötä vaihdevuosista ja uuteen parisuhteeseen liittyvistä paineista. Myös taustalla oleva alkoholiongelma nostettiin esiin.

– Kerran lääkäri oli jo etukäteen päättänyt, että äiti ohjataan pakkohoitoon. Kysymys kuului: A- vai B-lähetteellä? Päätös oli B. Silloin äiti ei voisi omin päin lähteä pois hoidosta.

Ensimmäinen pakkohoitojakso kesti viikkoja. Äiti tuli vähän parempaan kuntoon, pääsi pois, mutta joutui pian takaisin hoitoon. Lopulta hoitava lääkäri vaihtui. Uusi lääkäri ehdotti sähköhoidon kokeilemista.

– Se kuulosti kamalalta. Hoitoon liittyi riski lähimuistin menettämisestä.

Riski oli kuitenkin niin pieni, että sähköhoitoa päätettiin kokeilla.

– Äiti heräsi hoitoihin liittyvän magneettikuvauksen jälkeen ja alkoi puhua aivan kuin ennen vanhaan. Se oli kuin ihme, mutta puolen vuoden päästä tuli notkahdus.

Toisen sähköhoitojakson jälkeen äiti on voinut paremmin. Diagnoosi on vaihtunut masennuksesta kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, ja lääkityskin on vaihdettu. Elinan äiti on nyt asunut pari vuotta omillaan, mutta lähellä tytärtään.

Keväällä Elina ja hänen sisaruksensa säikähtivät, kun äiti valitteli mahakipua. Aluksi epäiltiin sappivaivoja, mutta lopulta paljastui haimasyöpä.

– Silloin kirosin, että eikö meidän perhettä ole jo koeteltu tarpeeksi.

Kasvain oli onneksi leikattavissa.

– Enää ei järjestelty äidin hautajaisia, kertoo Elina kyyneleet silmissään.

Mummi touhuaa

Elina sanoo, ettei heidän perheessään ole koskaan peitelty asioita. Jos avoimuus ja puhuminen helpottaa omaa ja muiden elämää, niin hyvä.

– Välillä kyllä itkeä vollotamme, mutta enimmäkseen eteenpäin mennään hurtilla huumorilla: mamma kävi latauksessa ja kaikki on jees, Elina sanoo.

Hän ei osannut arvata, että kävisi näin. Että kun hänellä on pienet lapset, hän hoitaisi myös omaa äitiään ja mummiaan.

– Olemme sopineet sukulaisten kanssa, että mummi asuu ”omalla puolellaan”, 60-luvun laajennusosassa niin kauan kuin mahdollista. Päivä kerrallaan tässä mennään.

– Osat ovat vaihtuneet. Mummi piti minusta huolta, kun minä olin lapsi. Mummi hoiti kaupan ohessa myös meidät, poikansa tyttäret. Saimme olla kotona päiväkodin sijasta. Minulla on hyvät muistot lapsuudestani.

Hän naurahtaa, että ”oma aika” on tiukilla, kun on pojat, mummi, oma kamppailulajivaatteita valmistava yritys ja toinen työpaikka lähikaupassa. Puoliso Heikki tekee keikkatöitä ja auttaa Elinan yrityksen töissä.

Elinan molemmat työpaikat ovat muutaman sadan metrin päässä kotoa – mutta kuitenkin riittävän kaukana.

– Työvuorot kaupalla ovat minulle tietyllä tavalla henkireikä. Siellä ei tarvitse miettiä yrityksen asioita eikä kotiasioita. Tekee hyvää tavata muitakin ihmisiä ja jutella mukavia.

Mummia ei voi nykyään jättää paria tuntia pidemmäksi aikaa yksin; Alzheimerin tauti teettää kaikenlaista.

– Olen joskus nauranut, että pojat voi viedä päiväkotiin, mutta harmi ettei mummoille ja papoille ole vastaavanlaisia parkkeja. Toivottavasti sellaiset paikat yleistyisivät, missä lapset ja vanhukset kohtaisivat.

– Minusta on upea juttu, että omat poikani ovat saaneet varttua vanhemman ihmisen kanssa.

Elina herää arkiaamuisin kello 6.45. Hän tarkistaa mummin voinnin, antaa tälle lääkkeet ja panee kuulolaitteen korvaan. Sitten Elina pukee pojat ja vie heidät päiväkotiin. Matkalla hän nappaa vielä naapurin pojan kyytiin, ja tämän äiti hakee pojat iltapäivällä.

Mummi pukeutuu ja tekee itse aamupalansa. Aamuja saattaa olla viisikin päivän aikana. Päiväruoan mummille tuo kaupungin ateriapalvelu. Hella jouduttiin poistamaan mummin puolelta, kun kaikki ruoka paloi pohjaan.

– Mikroaaltouuni vaihdoimme yksinkertaiseen malliin, kun mummi lämmitti joskus ruokia parikin tuntia.

Vuosi sitten mummilta piti ottaa pankkikortti pois, sillä hän jemmasi sen milloin mihinkin. Nyt hänellä on vähän rahaa kukkarossaan.

– Illalla teemme ruokaa, syömme ja pelaamme jotain porukalla. Pojat ovat tottuneet keräämään pelivälineet talteen, sillä mummilla on paha tapa piilotella tavaroita, eikä niitä sitten löydä mistään.

Iltatoimet hoituvat vaihtelevalla menestyksellä. Usein hän on illalla aivan väsynyt touhuttuaan koko päivän, ja aivan kuin lasta, häntä pitää patistaa sänkyyn.

– Jos mummi ei kerralla mene, niin annan olla. Siitä en enää stressiä ota, missä hän nukkuu. Kunhan on sisätiloissa.

Elinan mielestä perhe elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa mummi on joukon jatkona.

Maalaisjärkeä ja sydäntä

Elinan naapurissa asuva omaishoitajayhdistyksen jäsen on pyytänyt Elinaa mukaan omaishoitajien toimintaan. Naapuri on perustellut pyyntöään sillä, että Elina sopisi asiantuntijajäseneksi. Niin monta asiaa on nuori nainen on opiskellut pitääkseen lähipiirinsä koossa.

Kun äiti sairastui ensimmäisen kerran, Elina oli kirjoittanut kaikki oireet paperille. Lääkäri lisäsi ne epikriisiin ja kysyi, onko Elina hoitoalalla?

– Pakon edessä ihminen oppii vaikka mitä. Byrokratiastakin näyttää selviävän aika pitkälle maalaisjärjellä. Kovat iskut ovat lähentäneet perhettämme.

Elina sanoo elävänsä hyvää elämää ilman ”erityistä äksöniä”. Materia tai ulkomaanmatkat eivät ole hänelle ykkösjuttu, vaan ne, joista hän välittää eniten.

Ystävät ja läheiset ovat olleet hänelle korvaamaton tukiverkosto. He eivät kuormita toisiaan pikkuasioilla, mutta tosipaikan tullen apua saa aina.

– Jos heitä ei olisi, olisin ehkä joutunut turvautumaan ammattiauttajiin.

– Ystäväpiirissä olemme nauraneet, että meidän porukassa ei voi koskaan vastata kysymykseen mitä kuuluu, että ei meille ihmeempää.

© Jaana Matikainen (Juttu on julkaistu Kotiliedessä nro 17/2011 ja lukijat äänestivät jutun numeron parhaaksi jutuksi)